Nokkonen

Nokkonen eli isonokkonen (Urtica dioica) on polttavalehtinen monivuotinen ruohokasvi. Nokkonen kuului ennen Urticales-lahkoon, mutta nykyään se kuuluu Rosales-lahkoon. Suomessa esiintyvät nokkosen alalajit ovat etelännokkonen (Urtica dioica subsp. dioica) ja pohjannokkonen (Urtica dioica subsp. sondenii). Nokkonen sekoitetaan usein hyvin samannäköiseen valkopeippiin (Lamium album) ja rautanokkoseen (Urtica urens). Myös lehtopähkämö (Stachys sylvatica) muistuttaa lehdiltään nokkosta.

Nokkonen
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Kasvit Plantae
Alakunta:	Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari:	Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari:	Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka:	Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko:	Rosales
Heimo:	Nokkoskasvit Urticaceae
Suku:	Nokkoset Urtica
Laji:	dioica
Kaksiosainen nimi
Urtica dioica L.
Katso myös
Nokkonen Wikispeciesissä   Nokkonen Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Piirroskuva nokkosesta

Nokkosen lehtiä voidaan käyttää ruokana pinaatin tapaan. Nokkonen kuuluu kauppayrtteihin.

Kuvaus

Nokkonen on ruohovartinen kasvi, joka voi kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Tavallisesti kasvi on 30–150 senttimetriä korkea, ja sen varsi on haaraton. Sekä varressa että lehdissä on lukuisia karvoja. Niistä osa on poltinkarvoja, mutta osa karvoista ei ole polttavia.

Tummanvihreät lehdet ovat varressa vastakkain, ja niissä on ruoti, joka on hapsi- ja poltinkarvainen. Lapa on muodoltaan puikea–kapeanpuikea, ja sen tyvi herttamainen tai pyöreä. Lehtilavassa on pitkä kärki, ja se on sahalaitainen. Lapa on vähintään kaksi kertaa leveyttänsä pidempi. Lehden alapinnalla on poltinkarvoja..

Nokkosen kukat ovat hyvin pieniä. Hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Hedekukissa on neljä kehälehteä, ja ne ovat harmahtavankeltaisia. Heteitä on neljä, ja ponnet ovat keltaisia. Emikukassa on myös neljä kehälehteä, ja ne ovat harmahtavanvihreitä sekä karvaisia. Emiössä on pensselimäinen luotti. Kukinto on puolestaan 4–8 senttimetriä pitkä ja norkkomainen. Hedelmä on pähkylä, joka on muodoltaan soikea ja litteä ja väriltään himmeän kellertävänruskea. Kehälehtien suojaama hedelmä on 1–1,5 millimetriä pitkä.

Levinneisyys ja elinympäristö

Nokkosta tavataan laajalla alueella Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä osassa Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa. Se kasvaa useissa erilaisissa elinympäristöissä, ja sitä tavataan myös ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Sitä kasvaa kuitenkin myös jokien ja virtojen tulvatasangoilla, jokien ja järvien rannoilla sekä metsän reunoilla.

Nokkosen polttavuus

Nokkosen polttama käsi.

Lähikuva nokkosen polttiaiskarvoista.

Nokkosen polttavuus johtuu lehdissä ja varressa kasvavista polttiaiskarvoista, joiden pinta murtuu kosketettaessa, ja sisältä ryöpsähtää polttavaa muurahaishapon kaltaista nestettä. Herkille ihoalueille osuessaan neste voi olla kivuliasta. Nuoret nokkoset polttavat vain vähän, ja hansikkaiden kanssa poimittaessa kädet eivät vioitu. Polttavuus katoaa kuumennettaessa ja kuivattaessa. Polttiaiskarvat sisältävät muun muassa asetyylikoliinia, histamiinia, serotoniinia, muurahaishappoa, etikkahappoa, sitruunahappoa, foolihappoa, pantoteenihappoa, biotiinia ja koliinia.

Käyttökohteet

Ravintoa

Nokkosen lehtiä käytetään nokkoskeittoon, nokkoslettuihin ja muihin ruokiin pinaatin tapaan. Sanotaan, että nokkosessa on vähemmän nitraattia kuin pinaatissa, mutta nitraattipitoisuus riippuu voimakkaasti kasvupaikasta. Siksi nokkosta ei suositella kerättäväksi kovin rehevistä kasvupaikoista, joskin nokkonen pitää typpipitoisesta eli rehevästä maasta, jota löytyy muun muassa navetan lähettyviltä. Kuitenkaan aivan navetan nurkalta ei kannata nokkosia poimia. Jos nokkonen kerätään puhtaasta paikasta, sitä ei tarvitse ryöpätä eikä keittää.

Nokkosen lehdet ovat parhaimmillaan alkukesästä. Myöhemmin kannattaa kerätä syötäväksi vain ylimpiä lehtiä. Kun nokkospuska on leikattu, sen latvat tuottavat taas uusia pieniä lehtiä, joten säännöllinen sadonkorjuu pitää nokkosviljelmän hyvälaatuisena.

Nokkosta voi säilöä kuivaamalla tai pakastamalla nopeasti ryöpätyt lehdet.

Kansanperinteen mukaan nokkonen auttaa reumatismiin, munuaiskiviin ja astmaan. Ainakin se on diureetti eli lisää virtsan eritystä, ja sisältää rautaa, kalsiumia, C-vitamiinia ja proteiinia.

Kuitua

Nokkosen varren kuiduista tehdään paperia ja kangasta. Nokkoskankaan käytöstä Suomessa on merkkejä myöhäisistä rautakauden hautalöydöistä asti^milloin?. Nokkosta käytettiin pellavan tapaan kankaankudonnassa, sillä se on sitkeää ja kestävää ja pellavaakin kiiltävämpää. Vielä 1800-luvulla valmistettiin Euroopassa nokkoskangasta (saks. Nesseltuch, ruots. nättelduk) ja tätä varten viljeltiin nokkosta joko siemenestä tai juurakosta lisäämällä. Nokkoskankaan käyttö loppui lähes kokonaan puuvillan tultua markkinoille. Nokkoskuitu on onttoa, joten sillä on hyvä lämmöneristysominaisuus. Koska nokkoskuidun märkälujuus on hyvä, sitä käytettiin Suomessa tekstiilien lisäksi myös kalaverkoissa ja purjeissa.

Tuholaiskarkote

Nokkosvettä ja nokkoskäytettä käytetään kasvimaalla lisäravinteena ja tuholaistorjuntaan (kirvojen ja muiden ohutihoisten tuholaisten torjuntaan). Nokkosvettä varten nokkosia haudutetaan kylmässä vedessä esimerkiksi saunan padassa, johon laitetaan 10 litraa vettä nokkoskiloa kohti. Uutteen annetaan valmistua 12–24 tuntia, ja sitä käytetään suihkuttamalla kasveille laimentamattomana lehtikirvojen torjuntaan. Nokkoskäyte valmistetaan vastaavaan tapaan mutta veden annetaan seistä aurinkoisessa paikassa puolestatoista kolmeen viikkoa. Käyte on valmista kun kuohuminen on loppunut. Siivilöity nokkoskäyte laimennetaan ainakin suhteessa 1:10 lannoitustarkoituksiin ja jopa 1:50 tuholaisten torjuntaan. Käyneen nokkosveden haju on erittäin epämiellyttävä.

Nokkosen lehdet ovat ensisijaista ravintoa monen perhoslajin, muun muassa nokkosperhosen toukille. Muita nokkosen lehtiä syöviä hyönteisiä ovat Bassaris gonerilla, Eupteryx-suvun kaskaat Eupteryx aurata, Eupteryx cyclops, piennartinkeli (Eupteryx urticae) ja amiraaliperhonen (Vanessa atalanta). Nokkosen loisena elää euroopanvieras (Cuscuta europaea).

Terveysvaikutukset

Toivo Rautavaaran mukaan nokkonen on kaikista luonnonvaraisista kasveistamme ruokakasvina tärkein, koska se kasvaa kaikkialla, on hyvänmakuinen ja helppokäyttöinen, sen ravintoarvo on suuri, ja sen ensimmäinen sato on kerättävissä varhain keväällä tuoreravintosadon ollessa niukin. Nokkonen on kaikista vihanneskasveista ravintopitoisin ja terveellisin. Nokkonen on kaloriarvoltaan samanarvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi. Siinä on 15 % hiilihydraatteja, 5,5 % valkuaisaineita, 0,6 % rasvaa ja 2,3 % kivennäissuoloja (Fe, K, Ca, Mg jne.).

Nokkosta ei suositella sydämen tai munuaisten vajaatoiminnasta kärsiville. Nokkonen kerää itseensä paljon nitraattia, ja siksi sen liiallinen käyttö ei ole suositeltavaa. Nokkosessa on myös paljon kasvikunnan rautaa, joka on huonosti imeytyvää. Raudan imeytymistä edistää C-vitamiini, ja nokkosen yhteydessä kannattaa syödä jotain c-vitamiinipitoista.

Lähteet

• Oikarinen, Tapio: Yrtit ja kerhotoiminta. SDPL Yrttiprojekti 1993, Ylöjärvi. ISBN 952-90-4435-6
• Raipala-Cormier, Virpi: Frantsilan yrttitilan kasviskeittokirja. WSOY 1998.
• Rautavaara, Toivo: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY, Juva 1976.

Aiheesta muualla

• Pinkka, Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Isonokkonen (Urtica dioica)
• ITIS: Urtica dioica (englanniksi)
• United States Department of Agriculture (USDA): Urtica dioica (englanniksi)
• Flora of China: Urtica dioica (englanniksi)
• Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Urtica dioica (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Urtica dioica (stinging nettle) (englanniksi)