1)

Valitus hylätään.

2)

Mowi ASA velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 1 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluu kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisen kiinnelainasopimuksen ehto, jonka mukaan lainaan sovellettu korko perustuu johonkin kansallisessa säännöstössä säädetyistä virallisista viiteindekseistä, joita luottolaitokset voivat soveltaa kiinnelainoihin, kun kyseisessä säännöstössä ei säädetä tämän indeksin pakottavasta soveltamisesta näiden osapuolten tahdosta riippumatta eikä sen dispositiivisesta soveltamisesta silloin, kun näiden samojen osapuolten välillä ei ole sovittu muusta järjestelystä.

2)

Direktiiviä 93/13 ja erityisesti sen 4 artiklan 2 kohtaa ja sen 8 artiklaa on tulkittava siten, että jäsenvaltion tuomioistuimen on tutkittava sopimuksen pääkohdetta koskevan sopimusehdon selkeys ja ymmärrettävyys riippumatta siitä, onko kyseisen direktiivin 4 artiklan 2 kohta saatettu osaksi mainitun jäsenvaltion oikeusjärjestystä.

3)

Direktiiviä 93/13 ja erityisesti sen 4 artiklan 2 kohtaa ja 5 artiklaa on tulkittava siten, että jotta sellaisen sopimusehdon osalta, jossa vahvistetaan vaihtuva korko kiinnelainasopimuksen yhteydessä, noudatetaan avoimuusvaatimusta, kyseisen sopimusehdon on oltava paitsi muodollisesti ja kieliopillisesti ymmärrettävä myös sellainen, että tavanomaisesti valistuneella ja kohtuullisen tarkkaavaisella ja huolellisella keskivertokuluttajalla on mahdollisuus ymmärtää, miten kyseisen koron laskentatapa toimii konkreettisesti, ja arvioida näin ollen täsmällisten ja helppotajuisten perusteiden nojalla, mitä mahdollisesti merkittäviä taloudellisia seurauksia tällaisesta ehdosta aiheutuu hänen taloudellisille velvoitteilleen. Sen arvioinnin kannalta, joka kansallisen tuomioistuimen on tältä osin tehtävä, erityisen merkityksellisiä seikkoja ovat yhtäältä se, että kyseisen koron laskentaan liittyvät tärkeimmät seikat ovat helposti kaikkien niiden henkilöiden saatavilla, jotka aikoivat ottaa kiinnelainan, koska mainitun koron laskentatapa on julkaistu, ja toisaalta tietojen antaminen sen indeksin aiemmasta kehityksestä, jonka perusteella tämä sama korko lasketaan.

4)

Direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä sille, että jos kohtuuton sopimusehto, jossa vahvistetaan viiteindeksi lainan vaihtuvien korkojen laskemiseksi, on pätemätön, kansallinen tuomioistuin korvaa kyseisen indeksin laillisella indeksillä, jota sovelletaan, jos sopimuspuolet eivät ole sopineet toisin, siltä osin kuin asianomainen kiinnelainasopimus ei voi pysyä voimassa, jos mainittu kohtuuton ehto poistetaan, ja koko kyseisen sopimuksen toteaminen pätemättömäksi aiheuttaisi kuluttajalle erityisen haitallisia seurauksia.

1)

Unionin yleisen tuomioistuimen 6.12.2017 antama tuomio Tulliallan Burlington vastaan EUIPO – Burlington Fashion (Burlington) (T-120/16, EU:T:2017:873), 6.12.2017 antama tuomio Tulliallan Burlington vastaan EUIPO – Burlington Fashion (BURLINGTON THE ORIGINAL) (T-121/16, ei julkaistu, EU:T:2017:872), 6.12.2017 antama tuomio Tulliallan Burlington vastaan EUIPO – Burlington Fashion (Burlington) (T-122/16, ei julkaistu, EU:T:2017:871) ja 6.12.2017 antama tuomio Tulliallan Burlington vastaan EUIPO – Burlington Fashion (BURLINGTON) (T-123/16, ei julkaistu, EU:T:2017:870) kumotaan.

2)

Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) neljännen valituslautakunnan 11.1.2016 tekemät päätökset (asiat R 94/2014-4, R 2501/2013-4, R 2409/2013-4 ja R 1635/2013-4), jotka liittyvät neljään väitemenettelyyn Tulliallan Burlington Ltd:n ja Burlington Fashion GmbH:n välillä, kumotaan.

3)

Burlington Fashion GmbH ja Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO) vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja ne velvoitetaan korvaamaan yhtä suurin osuuksin Tulliallan Burlington Ltd:n oikeudenkäyntikulut sekä ensimmäisen oikeusasteen menettelyissä asioissa T-120/16 P–T-123/16 P että valitusmenettelyissä.

1)

”Oikeushenkilön” käsitettä, joka sisältyy muun muassa vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin 24.2.2005 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2005/214/YOS, sellaisena kuin se on muutettuna 26.2.2009 tehdyllä neuvoston puitepäätöksellä 2009/299/YOS, 1 artiklan a alakohtaan ja 9 artiklan 3 kohtaan, on tulkittava rahamääräisen seuraamuksen määräämistä koskevan päätöksen antaneen valtion lainsäädännön mukaisesti.

2)

Puitepäätöstä 2005/214, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, on tulkittava siten, että siinä ei velvoiteta jäsenvaltion tuomioistuinta jättämään soveltamatta sellaista kansallisen oikeuden säännöstä, joka ei ole yhteensopiva puitepäätöksen 2005/2014, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, 9 artiklan 3 kohdan kanssa, koska tällä puitepäätöksen säännöksellä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tulkittava kansallista oikeutta mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti, jotta puitepäätöksellä 2005/214, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, tavoiteltu päämäärä saavutettaisiin.

1)

Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY 132 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että määrittäessään, tarjoaako yksityinen sairaala yleishyödyllisiä hoitopalveluja kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla julkisyhteisöihin verrattavissa sosiaalisissa olosuhteissa, jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset voivat ottaa huomioon sen, että kyseisiä palveluita tarjotaan kyseisen jäsenvaltion viranomaisten kanssa tehtyjen sopimusten puitteissa mainituissa sopimuksissa vahvistetuilla hinnoilla ja niiden kustannuksista vastaavat osaksi mainitun jäsenvaltion sosiaaliturvalaitokset.

2)

Direktiivin 2006/112 391 artiklaa, luettuna yhdessä sen 377 artiklan sekä luottamuksensuojan, oikeusvarmuuden ja verotuksen neutraalisuuden periaatteiden kanssa, on tulkittava siten, ettei se ole esteenä kyseisen direktiivin 132 artiklan 1 kohdan b alakohdan soveltamisalaan kuuluvien yksityisen sairaalan suorittamien hoitopalvelujen vapauttamiselle arvonlisäverosta sen vuoksi, että sairaalan toiminnan harjoittamisen edellytykset ovat muuttuneet sen jälkeen, kun se on valinnut kyseisen jäsenvaltion kansallisessa säännöstössä säädetyn verojärjestelmän, jossa säädetään kaikille mainitunlaisen valinnan tehneille verovelvollisille velvollisuus pysyä mainitun järjestelmän alaisena tietyn määräajan ajan, kun mainittu määräaika ei ole vielä päättynyt.

1)

Unionin yleisen tuomioistuimen 24.1.2018 antama tuomio Constantin Film Produktion v. EUIPO (Fack Ju Göhte) (T-69/17, ei julkaistu, EU:T:2018:27) kumotaan.

2)

Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston viidennen valituslautakunnan 1.12.2016 antama päätös (asia R 2205/2015–5), joka koskee hakemusta sanamerkin ”Fack Ju Göhte” rekisteröimiseksi EU-tavaramerkiksi, kumotaan.

3)

Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Constantin Film Produktion GmbH:lle sekä ensimmäisessä oikeusasteessa asiassa T-69/17 käydyssä oikeudenkäynnissä että muutoksenhakuasteessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

1)

Unionin yleisen tuomioistuimen 7.3.2018 antama tuomio Equivalenza Manufactory v. EUIPO – ITM Entreprises (BLACK LABEL BY EQUIVALENZA) (T-6/17, ei julkaistu, EU:T:2018:119) kumotaan.

2)

Equivalenza Manufactory SL:n unionin yleisessä tuomioistuimessa asiassa T-6/17 nostama kumoamiskanne hylätään.

3)

Equivalenza Manufactory SL vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan sekä ensimmäisessä oikeusasteessa asiassa T-6/17 käydyssä oikeudenkäynnissä että muutoksenhakuasteessa, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan unionin teollisoikeuksien virastolle (EUIPO) näissä oikeudenkäynneissä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

1)

Valitus hylätään.

2)

Buonotourist Srl velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Valitus hylätään.

2)

CSTP Azienda della Mobilità SpA velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Unionin tullikoodeksista 9.10.2013 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) N:o 952/2013 on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan tilanteessa, jossa tullivarastointimenettelyyn asetettuja tavaroita varastetaan, tullivarastointiluvan haltijalle määrätään tullilainsäädännön rikkomiseen perustuva asianmukainen taloudellinen seuraamus.

2)

Asetuksen N:o 952/2013 42 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka perusteella tilanteessa, jossa tullivarastointimenettelyyn asetettuja tavaroita siirretään pois tullivalvonnasta, tullivarastointia koskevan luvan haltijan on maksettava taloudellisen seuraamuksen lisäksi näiden tavaroiden arvoa vastaava summa.

1)

Unionin yleisen tuomioistuimen 25.9.2018 antama tuomio Foundation for the Protection of the Traditional Cheese of Cyprus named Halloumi v. EUIPO – M. J. Dairies (BBQLOUMI) (T-328/17, ei julkaistu, EU:T:2018:594) kumotaan.

2)

Asia palautetaan unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

3)

Oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

1)

Telepalvelualan yleisten valtuutusten ja yksittäisten toimilupien yhteisistä puitteista 10.4.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/13/EY 22 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jolla jatketaan vuonna 1998 televiestintäyritykselle, jolla oli valtuutus kyseisen direktiivin voimaan tullessa, asetettua velvollisuutta maksaa maksu, joka lasketaan liikevaihdon perusteella eikä ainoastaan yleisiä valtuutuksia ja yksittäisiä toimilupia koskevan järjestelmän myöntämisestä, käsittelystä, valvonnasta ja täytäntöönpanosta aiheutuvien hallinnollisten kulujen perusteella.

2)

Unionin oikeutta on tulkittava siten, että siinä ei edellytetä, että kansallinen tuomioistuin jättää soveltamatta sellaisia kansallisia menettelysääntöjä, joiden perusteella tuomioistuinratkaisu on oikeusvoimainen, vaikka tämä antaisi mahdollisuuden korjata jonkin unionin oikeuden säännöksen rikkomisen, mikä ei estä asianomaisten mahdollisuutta vedota valtion vahingonkorvausvastuuseen ja saada tätä kautta unionin oikeudessa vahvistetuille oikeuksilleen oikeussuojaa.

1)

Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY 132 artiklan 1 kohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että puhelimitse tarjotut palvelut, joissa annetaan terveyttä ja sairauksia koskevaa neuvontaa, voivat kuulua tässä säännöksessä tarkoitetun arvonlisäverovapautuksen piiriin edellyttäen, että niillä on terapeuttinen tarkoitus, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava.

2)

Direktiivin 2006/112 132 artiklan 1 kohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että siinä ei edellytetä, että koska lääketieteellisen hoidon antaminen henkilölle suoritetaan puhelimitse, näitä palveluja tarjoaviin sairaanhoitajiin ja lähihoitajiin olisi sovellettava ammatillista pätevyyttä koskevia lisävaatimuksia, jotta mainittuihin palveluihin voitaisiin soveltaa kyseisessä säännöksessä säädettyä vapautusta, edellyttäen että niitä voidaan pitää laatutasoltaan samanlaisina kuin muiden samaa viestintävälinettä käyttävien palveluntarjoajien suorittamat palvelut, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava.

1)

Valitus hylätään.

2)

Credito Fondiario SpA vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja sen on korvattava yhteisen kriisinratkaisuneuvoston kulut.

3)

Italian tasavalta ja Euroopan komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

1)

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kuntoutusrahaa on pidettävä sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 883/2004, sellaisena kuin se on muutettuna 22.5.2012 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 465/2012, 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna sairausetuutena.

2)

Asetusta N:o 883/2004, sellaisena kuin se on muutettuna asetukselle N:o 465/2012, on tulkittava siten, että se ei ole esteenä tilanteelle, jossa henkilön, joka on lakannut kuulumasta lähtöjäsenvaltionsa sosiaaliturvajärjestelmään sen jälkeen, kun hän on päättänyt siellä työskentelynsä ja muuttanut asumaan toiseen jäsenvaltioon, jossa hän on työskennellyt ja jossa suurin osa hänen vakuutuskausistaan on täyttynyt, lähtöjäsenvaltion toimivaltainen laitos epää häneltä pääasiassa kyseessä olevan kuntoutusrahan kaltaisen etuuden, koska kyseinen henkilö ei kuulu mainitun lähtöjäsenvaltion vaan asuinjäsenvaltionsa lainsäädännön soveltamisalaan.

1)

Helleenien tasavalta on jättänyt noudattamatta SEUT 260 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ollut Euroopan komission osoittamassa virallisessa huomautuksessa asetetun määräajan, eli 5.12.2017 päättyessä toteuttanut unionin tuomioistuimen 23.4.2015 antaman tuomion komissio v. Kreikka (C-149/14, ei julkaistu, EU:C:2015:264) täytäntöönpanon edellyttämiä toimenpiteitä.

2)

Helleenien tasavalta velvoitetaan maksamaan Euroopan komissiolle 3 500 000 euron suuruinen kiinteämääräinen hyvitys komission myöhemmin ilmoittamalle tilille.

3)

Helleenien tasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

12.9.2019 annettu tuomio (T-225/18) on kumottava

—

kanteesta on annettava uusi ratkaisu ja kantajan ensimmäiseen oikeusasteeseen jättämässä kannekirjelmässä esitetyt vaatimukset on hyväksyttävä ja

—

CdT on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Onko SEUT 56 artiklaa tulkittava siten, että arvioitaessa valtion onnenpelimonopolia koskevassa unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä kielletyiksi todettuja toimiluvan haltijan mainontakäytäntöjä ratkaisevaa on se, ovatko onnenpelimarkkinat kokonaisuutena tarkasteltuna tosiasiassa kasvaneet kyseisenä ajanjaksona, vai riittääkö jo se, että mainonnalla pyritään edistämään aktiivista osallistumista peleihin muun muassa arkipäiväistämällä pelejä, antamalla niistä myönteinen kuva sen perusteella, että saadut tulot käytetään yleisen edun mukaiseen toimintaan, tai lisäämällä pelien kiinnostavuutta huomiota herättävillä mainoksilla, joissa korostetaan houkuttelevasti mahdollisuutta suuriin voittoihin?

2)

Onko SEUT 56 artiklaa tulkittava lisäksi siten, että jos kyse on monopolin haltijan tällaisista mainontakäytännöistä, ne sulkevat joka tapauksessa pois monopolijärjestelmän johdonmukaisuuden, vai voiko myös monopolin haltija kannustaa osallistumaan aktiivisesti pelaamiseen silloin, kun yksityiset toimijat toteuttavat vastaavanlaisia mainontatoimia, muun muassa arkipäiväistämällä pelejä, antamalla niistä myönteisen kuvan sen perusteella, että saadut tulot käytetään yleisen edun mukaiseen toimintaan, tai lisäämällä pelien kiinnostavuutta huomiota herättävillä mainoksilla, joissa korostetaan houkuttelevasti mahdollisuutta suuriin voittoihin?

3)

Onko kansallinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on soveltaa SEUT 56 artiklaa oman toimivaltansa rajoissa, velvollinen varmistamaan omasta aloitteestaan näiden normien täyden vaikutuksen jättämällä soveltamatta kaikkia sen mielestä unionin oikeuden kanssa ristiriidassa olevia kansallisia säännöksiä, vaikka niiden yhteensopivuus unionin oikeuden kanssa on vahvistettu valtiosääntöoikeudellisessa menettelyssä?

a)

Onko Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 18 artiklaa tulkittava yhdessä menettelydirektiivin 6 artiklan ja 38 artiklan 4 kohdan sekä tämän direktiivin johdanto-osan 34 perustelukappaleen, joka koskee velvollisuutta tutkia kansainvälisen suojelun saamiseksi tehty hakemus, kanssa siten, että jäsenvaltion turvapaikkaviranomaisen on taattava hakijalle mahdollisuus saada turvapaikkamenettely vireille tilanteessa, jossa ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitettuihin tutkimattajättämisperusteisiin vedoten viranomainen ei anna turvapaikkahakemukseen asiaratkaisua, ja palauttaa hakijan kolmanteen maahan, joka ei kuitenkaan ota hakijaa takaisin?

b)

Jos toisen kysymyksen a kohtaan vastataan myöntävästi, mitä tämä velvollisuus tarkkaan ottaen merkitsee? Merkitseekö se mahdollisuutta uuden hakemuksen tekemiseen, johon liittyy menettelydirektiivin 33 artiklan 2 momentin d kohdassa ja 40 artiklassa tarkoitetun myöhemmän hakemuksen kielteisten seuraamusten kielto, vai sitä, että turvapaikkamenettely on pantava vireille/toimitettava viran puolesta?

c)

Jos toisen kysymyksen a kohtaan vastataan myöntävästi ja kun otetaan huomioon menettelydirektiivin 38 artiklan 4 kohta, voiko jäsenvaltio tällaisessa uudessa menettelyssä, jos asian tosiseikasto on säilynyt muuttumattomana, arvioida uudelleen hakemuksen tutkimattajättämisperusteet (jolloin sillä on mahdollisuus soveltaa mitä tahansa menettelydirektiivin III luvussa mainituista menettelyistä ja esimerkiksi vedota uudelleen tutkimattajättämisperusteisiin) vai onko sen annettava turvapaikkahakemukseen asiaratkaisu alkuperämaan osalta?

d)

Seuraako menettelydirektiivin 33 artiklan 1 kohdasta ja 2 kohdan b ja c alakohdasta sekä 35 ja 36 artiklasta, tulkittuina yhdessä perusoikeuskirjan 18 artiklan kanssa, että tutkimattajättämisperusteena – eli yhtenä niihin perustuvan päätöksen kumulatiivisista edellytyksistä – on se, että kolmas maa ottaa hakijan vastaan, vai onko tämän edellytyksen täyttymisen osalta riittävänä pidettävä sitä, että se tutkitaan vasta tällaista päätöstä täytäntöönpantaessa?

a)

Onko menettelydirektiivin 43 artiklaa tulkittava siten, että sen vastainen on jäsenvaltion lainsäädäntö, joka antaa mahdollisuuden siihen, että hakijaa pidetään yli neljän viikon ajan kauttakulkualueella?

b)

Onko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevista vaatimuksista 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/33/EU (2) (jäljempänä vastaanottodirektiivi) 2 artiklan h alakohtaa tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kohdan kanssa siten, että sijoittaminen kauttakulkualueelle menettelydirektiivin 43 artiklassa tarkoitettua neljän viikon määräaikaa pidemmäksi ajaksi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa (vapaaehtoinen lähteminen alueelta mihinkään suuntaan ei ole lain mukaan mahdollista) on katsottava säilöönotoksi?

c)

Voidaanko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan vastaanottodirektiivin 8 artiklan mukaisena pitää sitä, että hakija pidetään säilössä yli neljän viikon ajan, jos näin toimitaan vain sen vuoksi, ettei hän kykene taloudellisten edellytysten puuttuessa itse huolehtimaan toimeentulostaan (majoituksestaan ja elatuksestaan)?

d)

Voidaanko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan vastaanottodirektiivin 8–9 artiklan mukaisena pitää sitä, että menettelydirektiivin 43 artiklassa tarkoitetut neljä viikkoa ylittävä de facto [-säilössä pitämiseksi] muodostuva sijoittaminen ei perustu säilöönottamisesta tehtyyn päätökseen, säilöönottomääräyksen ja säilössä pitämisen lainmukaisuutta ei voida saattaa oikeussuojakeinoin tuomioistuimen arvioitavaksi, eikä de facto -säilöönottamisen tarvetta ja oikeasuhteisuutta tai sen mahdollisia vaihtoehtoja tutkita eikä säilöönottamisen tarkkaa ajankohtaa ja sen päättymisajankohtaa vahvisteta?

e)

Voidaanko perusoikeuskirjan 47 artiklaa tulkita siten, että jos tapauksessa on ilmeistä, että kyseessä on lainvastainen [säilössäpitäminen], jäsenvaltion tuomioistuin voi välitoimimääräyksellä velvoittaa viranomaisen määräämään kolmannen valtion kansalaisen oleskelemaan hallintomenettelyn päättymiseen saakka kauttakulkualueen ulkopuolelle paikkaan, jota ei siis voida pitää säilöönottopaikkana?

a)

Onko jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi 16.12.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/115/EY (3) (jäljempänä palauttamisdirektiivi) johdanto-osan 17 ja 24 perustelukappaletta sekä 16 artiklaa tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kohdan kanssa siten, että sijoittaminen kauttakulkualueelle pääasiassa vallitsevan kaltaisissa olosuhteissa (vapaaehtoinen lähteminen alueelta mihinkään suuntaan ei ole lain mukaan mahdollista) on katsottava niissä tarkoitetuksi yksilöön kohdistuvaksi vapaudenriistoksi?

b)

Voidaanko palauttamisdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleen ja15 artiklan 1 kohdan mukaisena, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kannalta, pitää sitä, että kolmannen valtion kansalainen otetaan säilöön vain, koska hänet on määrätty palautettavaksi eikä hän kykene taloudellisten edellytysten puuttuessa itse huolehtimaan toimeentulostaan (asumisestaan ja elatuksestaan)?

c)

Voidaanko palauttamisdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleen ja 15 artiklan 1 kohdan mukaisena, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kannalta, pitää sitä, että de facto -säilössäpitämiseksi muodostuva sijoittaminen ei perustu säilöönottamisesta tehtyyn päätökseen, säilöönottamisen ja säilössä pitämisen lainmukaisuutta ei voida saattaa oikeussuojakeinoin tuomioistuimen arvioitavaksi, eikä de facto -säilöönottamisen tarvetta ja oikeasuhteisuutta tai sen mahdollisia vaihtoehtoja tutkita?

d)

Voidaanko palauttamisdirektiivin 15 artiklan 1 ja 4–6 kohtaa sekä sen johdanto-osan 16 perustelukappaletta tulkita, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 1, 4, 6 ja 47 artiklan kannalta, siten, että niiden vastaista on se, ettei säilöönottamisen tarkkaa kestoa eikä sen päättymisen tarkkaa ajankohtaa määritetä?

e)

Voidaanko unionin oikeutta tulkita siten, että jos on ilmeistä, että kyse on lainvastaisesta [säilössäpitämisestä], jäsenvaltion tuomioistuin voi välitoimimääräyksellä velvoittaa viranomaisen määräämään kolmannen valtion kansalaisen oleskelemaan hallintomenettelyn päättymiseen saakka kauttakulkualueen ulkopuolelle paikkaan, jota ei voida pitää säilöönottopaikkana?

a)

Onko Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 18 artiklaa tulkittava yhdessä menettelydirektiivin 6 artiklan ja 38 artiklan 4 kohdan sekä tämän direktiivin johdanto-osan 34 perustelukappaleen, joka koskee velvollisuutta tutkia kansainvälisen suojelun saamiseksi tehty hakemus, kanssa siten, että jäsenvaltion turvapaikkaviranomaisen on taattava hakijalle mahdollisuus saada turvapaikkamenettely vireille tilanteessa, jossa ensimmäisessä kysymyksessä tarkoitettuihin tutkimattajättämisperusteisiin vedoten viranomainen ei anna turvapaikkahakemukseen asiaratkaisua, ja palauttaa hakijan kolmanteen maahan, joka ei kuitenkaan ota hakijaa takaisin?

b)

Jos toisen kysymyksen a kohtaan vastataan myöntävästi, mitä tämä velvollisuus tarkkaan ottaen merkitsee? Merkitseekö se mahdollisuutta uuden hakemuksen tekemiseen, johon liittyy menettelydirektiivin 33 artiklan 2 momentin d kohdassa ja 40 artiklassa tarkoitetun myöhemmän hakemuksen kielteisten seuraamusten kielto, vai sitä, että turvapaikkamenettely on pantava vireille/toimitettava viran puolesta?

c)

Jos toisen kysymyksen a kohtaan vastataan myöntävästi ja kun otetaan huomioon menettelydirektiivin 38 artiklan 4 kohta, voiko jäsenvaltio tällaisessa uudessa menettelyssä, jos asian tosiseikasto on säilynyt muuttumattomana, arvioida uudelleen hakemuksen tutkimattajättämisperusteet (jolloin sillä on mahdollisuus soveltaa mitä tahansa menettelydirektiivin III luvussa mainituista menettelyistä ja esimerkiksi vedota uudelleen tutkimattajättämisperusteisiin) vai onko sen annettava turvapaikkahakemukseen asiaratkaisu alkuperämaan osalta?

d)

Seuraako menettelydirektiivin 33 artiklan 1 kohdasta ja 2 kohdan b ja c alakohdasta sekä 35 ja 36 artiklasta, tulkittuina yhdessä perusoikeuskirjan 18 artiklan kanssa, että tutkimattajättämisperusteena – eli yhtenä niihin perustuvan päätöksen kumulatiivisista edellytyksistä – on se, että kolmas maa ottaa hakijan vastaan, vai onko tämän edellytyksen täyttymisen osalta riittävänä pidettävä sitä, että se tutkitaan vasta tällaista päätöstä täytäntöönpantaessa?

a)

Onko menettelydirektiivin 43 artiklaa tulkittava siten, että sen vastainen on jäsenvaltion lainsäädäntö, joka antaa mahdollisuuden siihen, että hakijaa pidetään yli neljän viikon ajan kauttakulkualueella?

b)

Onko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevista vaatimuksista 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/33/EU (2) (jäljempänä vastaanottodirektiivi) 2 artiklan h alakohtaa tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kohdan kanssa siten, että sijoittaminen kauttakulkualueelle menettelydirektiivin 43 artiklassa tarkoitettua neljän viikon määräaikaa pidemmäksi ajaksi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa (vapaaehtoinen lähteminen alueelta mihinkään suuntaan ei ole lain mukaan mahdollista) on katsottava säilöönotoksi?

c)

Voidaanko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan vastaanottodirektiivin 8 artiklan mukaisena pitää sitä, että hakija pidetään säilössä yli neljän viikon ajan, jos näin toimitaan vain sen vuoksi, ettei hän kykene taloudellisten edellytysten puuttuessa itse huolehtimaan toimeentulostaan (majoituksestaan ja elatuksestaan)?

d)

Voidaanko menettelydirektiivin 26 artiklan perusteella sovellettavan vastaanottodirektiivin 8–9 artiklan mukaisena pitää sitä, että menettelydirektiivin 43 artiklassa tarkoitetut neljä viikkoa ylittävä de facto [-säilössä pitämiseksi] muodostuva sijoittaminen ei perustu säilöönottamisesta tehtyyn päätökseen, säilöönottomääräyksen ja säilössä pitämisen lainmukaisuutta ei voida saattaa oikeussuojakeinoin tuomioistuimen arvioitavaksi, eikä de facto -säilöönottamisen tarvetta ja oikeasuhteisuutta tai sen mahdollisia vaihtoehtoja tutkita eikä säilöönottamisen tarkkaa ajankohtaa ja sen päättymisajankohtaa vahvisteta?

e)

Voidaanko perusoikeuskirjan 47 artiklaa tulkita siten, että jos tapauksessa on ilmeistä, että kyseessä on lainvastainen [säilössäpitäminen], jäsenvaltion tuomioistuin voi välitoimimääräyksellä velvoittaa viranomaisen määräämään kolmannen valtion kansalaisen oleskelemaan hallintomenettelyn päättymiseen saakka kauttakulkualueen ulkopuolelle paikkaan, jota ei siis voida pitää säilöönottopaikkana?

a)

Onko jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi 16.12.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/115/EY (3) (jäljempänä palauttamisdirektiivi) johdanto-osan 17 ja 24 perustelukappaletta sekä 16 artiklaa tulkittava yhdessä perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kohdan kanssa siten, että sijoittaminen kauttakulkualueelle pääasiassa vallitsevan kaltaisissa olosuhteissa (vapaaehtoinen lähteminen alueelta mihinkään suuntaan ei ole lain mukaan mahdollista) on katsottava niissä tarkoitetuksi yksilöön kohdistuvaksi vapaudenriistoksi?

b)

Voidaanko palauttamisdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleen ja15 artiklan 1 kohdan mukaisena, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kannalta, pitää sitä, että kolmannen valtion kansalainen otetaan säilöön vain, koska hänet on määrätty palautettavaksi eikä hän kykene taloudellisten edellytysten puuttuessa itse huolehtimaan toimeentulostaan (asumisestaan ja elatuksestaan)?

c)

Voidaanko palauttamisdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleen ja 15 artiklan 1 kohdan mukaisena, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 6 artiklan ja 52 artiklan 3 kannalta, pitää sitä, että de facto -säilössäpitämiseksi muodostuva sijoittaminen ei perustu säilöönottamisesta tehtyyn päätökseen, säilöönottamisen ja säilössä pitämisen lainmukaisuutta ei voida saattaa oikeussuojakeinoin tuomioistuimen arvioitavaksi, eikä de facto -säilöönottamisen tarvetta ja oikeasuhteisuutta tai sen mahdollisia vaihtoehtoja tutkita?

d)

Voidaanko palauttamisdirektiivin 15 artiklan 1 ja 4–6 kohtaa sekä sen johdanto-osan 16 perustelukappaletta tulkita, kun niitä tarkastellaan perusoikeuskirjan 1, 4, 6 ja 47 artiklan kannalta, siten, että niiden vastaista on se, ettei säilöönottamisen tarkkaa kestoa eikä sen päättymisen tarkkaa ajankohtaa määritetä?

e)

Voidaanko unionin oikeutta tulkita siten, että jos on ilmeistä, että kyse on lainvastaisesta [säilössäpitämisestä], jäsenvaltion tuomioistuin voi välitoimimääräyksellä velvoittaa viranomaisen määräämään kolmannen valtion kansalaisen oleskelemaan hallintomenettelyn päättymiseen saakka kauttakulkualueen ulkopuolelle paikkaan, jota ei voida pitää säilöönottopaikkana?

1)

Onko korvauksen maksamista koskevaa sääntelyä asetuksen (EY) N:o 261/2004 (1) 5 artiklassa tarkoitetussa peruuttamistapauksessa, luettuna yhdessä 7 artiklan kanssa, tulkittava siten, että myös lentomatkustajilla, jotka kuljetetaan uudelleenreititetyllä lennolla lopulliseen määräpaikkaan yli tuntia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa ja jotka näin saapuvat vaihtoehtoisella kuljetuksella tähän lopulliseen määräpaikkaan aikaisemmin kuin he olisivat sinne saapuneet aikataulunmukaisella (peruutetulla) lennolla, on asetuksen 7 artiklaa vastaavasti sovellettaessa oikeus korvaukseen?

2)

1)

Tarkoitetaanko kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU (1) (uudelleenlaadittu) (jäljempänä menettelydirektiivi) 40 artiklan 2 ja 3 kohtaan sisältyvällä ilmaisulla ”sellaisia uusia seikkoja tai perusteita on ilmennyt tai – – hakija on esittänyt sellaisia uusia seikkoja tai perusteita” myös sellaisia seikkoja, jotka olivat olemassa jo ennen aikaisemman turvapaikkamenettelyn lainvoimaista päättämistä?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

2)

Jos asiassa ilmenee uusia tosiseikkoja tai todisteita, joihin ei ole voitu vedota aikaisemmassa menettelyssä ilman, että tämä johtuisi ulkomaalaisen omasta syystä, onko tällöin riittävää, että turvapaikanhakijalle annetaan mahdollisuus pyytää aikaisemmin lainvoimaisesti päätetyn menettelyn uudelleen aloittamista?

3)

Jos turvapaikanhakija on omasta syystään jättänyt esittämättä jo aikaisemmassa turvapaikkamenettelyssä ne seikat, joihin hän nyt vetoaa, onko viranomaisella oikeus kieltäytyä myöhemmän hakemuksen sisällöllisestä tutkimisesta sellaisen kansallisen säännöksen perusteella, jossa vahvistetaan hallintomenettelyssä yleisesti noudatettava periaate, vaikka jäsenvaltio ei erityissäännösten antamatta jättämisen vuoksi ole saattanut ainakaan asianmukaisesti menettelydirektiivin 40 artiklan 2 ja 3 kohdan säännöksiä osaksi kansallista oikeusjärjestystä eikä se tämän vuoksi ole myöskään nimenomaisesti käyttänyt menettelydirektiivin 40 artiklan 4 kohdassa annettua mahdollisuutta säätää poikkeusta myöhemmän hakemuksen sisällöllisestä tutkimisesta?

1)

Onko tuomioistuimen tulkinta (jonka mukaan kuluttajan kanssa tehtyyn kiinnelainasopimukseen sisältyvän kuluja koskevan ehdon perusteella perusteettomasti maksettujen määrien palauttaminen ei ole pätemättömyyden toteamisen vaikutus vaan erillinen vaatimus, joka vanhenee), joka mahdollistaa sen, että kuluttaja on lopullisesti sidottu kuluja koskevaan ehtoon niin, ettei hän voi saada niistä palautusta, jos kyseinen vaatimus on vanhentunut, yhdenmukainen direktiivin (1) 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn sitomattomuuden periaatteen kanssa?

2)

Onko kohtuuttomaksi todetun ehdon soveltamisen perusteella perusteettomasti maksetun määrän palautusvaatimuksen vanhentumista koskeva oikeudellinen väline yhdenmukainen kyseisen periaatteen kanssa siltä osin, että siitä voi seurata palautusoikeuden menettäminen ehdon pätemättömäksi toteamisesta huolimatta?

3)

Onko siinä tapauksessa, että kysymykseen vastataan myöntävästi, käsitettä ”kohtuullinen vanhentumisaika”, johon unionin tuomioistuin on viitannut, tulkittava yksinomaan kansallisilla kriteereillä, vai onko päinvastoin kohtuullisuuteen sovellettava jonkinlaista vaatimusta, jolla tarjotaan vähimmäistasoinen suoja lainanottajina oleville kuluttajille Euroopan unionin koko alueella eikä puututa sen oikeuden olennaiseen sisältöön, jonka mukaan kohtuuttomaksi todettu ehto ei sido kuluttajia?

4)

Voiko siinä tapauksessa, että katsotaan, että vanhentumisajan kohtuullisuuteen on sovellettava vähimmäisedellytyksiä, kohtuullisuus riippua ajankohdasta, jolloin vaatimus on kansallisen lainsäädännön mukaan esitettävä? Onko kohtuullista, että vanhentumisaika alkaa sopimuksen tekopäivästä, vai edellyttääkö päinvastoin kohtuuttomien ehtojen sitomattomuuden periaate edeltä käsin tai samanaikaisesti todettua kuluja koskevan ehdon pätemättömyyttä, jotta lainanottajalla on kohtuullinen määräaika vaatia perusteettomasti maksetun määrän palauttamista?

1)

Onko perusoikeuskirjan 30 artiklaa tulkittava siten, että siinä vahvistetaan perusteettomien joukkovähentämisten tapauksessa oikeus suojaan, jonka on oltava tehokas, vaikuttava, asianmukainen ja varoittava, koska unionin oikeudessa edellytetään tällaisia perusarvojen turvaamiseksi asetettavia seuraamuksia, ja kansallisen säännöksen – tai soveltamiskäytännön – jolla perusteettomiin irtisanomisiin sovellettavat seuraamukset pannaan käytännössä täytäntöön, on oltava yhteensopiva sen kanssa? Ovatko mainitut arviointiperusteet näin ollen sellainen merkityksellinen ulkoinen rajoitus, jota kansalliset tuomioistuimet voivat käyttää tuomioistuinmenettelyssä voidakseen sovittaa direktiivin 98/59/EY (1) täytäntöönpanoa koskevaa lainsäädäntöä tai soveltamiskäytäntöä yhteensopivaksi unionin oikeuden kanssa?

2)

Onko unionin oikeudessa tarkoitettua perusteettomaan joukkovähentämiseen sovellettavan suojan tasoa määritettäessä perusoikeuskirjan 30 artiklaa tulkittava siten, että otetaan ”asianmukaisesti huomioon” ja siten pidetään merkityksellisenä tarkistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan, johon viitataan perusoikeuskirjan selityksissä, 24 artiklan aineellista merkitystä, sellaisena kuin se ilmenee Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean päätöksissä, ja onko unionin oikeus näin ollen esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle ja soveltamiskäytännölle, jolla suljetaan pois mahdollisuus työsuhteen palauttamiseen, ja rajoitetaan suoja siten pelkästään korvaukseen, jolle on asetettu enimmäismäärä, joka määritetään ensisijaisesti palvelusajan perusteella eikä työntekijän toimeentulonsa menetyksen vuoksi kärsimän vahingon korvaamisen perusteella?

3)

Onko kansallisen tuomioistuimen, joka arvioi (valintaperusteiden noudattamatta jättämisen vuoksi) perusteettomien joukkovähentämisten yhteydessä sovellettavan suojan tasoa koskevan kansallisen täytäntöönpanosäännöksen tai toimen yhteensopivuutta, otettava näin ollen huomioon Euroopan sosiaalisen peruskirjan sisältö sellaisena kuin se ilmenee [unionin] toimielinten päätöksistä ja katsottava, että työsopimuksen menetyksestä johtuvia taloudellisia seurauksia vastaan tarkoitetun suojan on oltava tyydyttävä ja täysimääräinen tai ainakin lähes täysimääräinen?

4)

Ovatko perusoikeuskirjan 20, 21, 34 ja 47 artikla esteenä sellaiselle jäsenvaltion direktiivin 98/59/EY täytäntöönpanolainsäädännölle tai soveltamiskäytännölle, jonka mukaan samassa [joukkovähentämis]menettelyssä niihin työntekijöihin, joiden työsopimus on tehty 7.3.2015 jälkeen, toisin kuin niihin työntekijöihin, joiden työsopimus on tehty ennen mainittua päivää, sovelletaan järjestelmää, johon ei kuulu oikeutta työsuhteen palauttamiseen eikä muuhun ansiotulon ja sosiaaliturvan menetyksen seurausten korvaamiseen, ja myönnetään yksinomaan ensisijaisesti palvelusajan perusteella laskettava korvaus, jolloin seuraamukset vaihtelevat työsopimuksen tekemispäivän mukaan ja syntyy tilanne, jossa suojan taso perustuu mainittuun työsuhteen kestoon eikä perusteettoman toimeentulon menetyksen tosiasiallisiin seurauksiin?

1)

Onko kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (1) 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa

2)

Onko direktiivin 2008/48/EY 10 artiklan 2 kohdan r alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava konkreettinen, kuluttajalle ymmärrettävä laskentamenetelmä sen korvauksen määrittämiseksi, joka luotonantajalle on maksettava, jos luotto maksetaan takaisin ennenaikaisesti, jotta kuluttaja voi laskea ainakin likimain sen korvauksen suuruuden, joka hänen on maksettava luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta?

3)

Onko direktiivin 2008/48/EY 10 artiklan 2 kohdan s alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa

1)

Kun direktiiviin 1999/70/EY (1) (Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemästä määräaikaista työtä koskevasta puitesopimuksesta annettu neuvoston direktiivi, jäljempänä direktiivi) sisältyvän puitesopimuksen 5 lauseke, jonka otsikko on ”Väärinkäytöksiä ehkäisevät toimenpiteet”, luetaan yhdessä direktiivin johdanto-osan kuudennen ja seitsemännen perustelukappaleen ja puitesopimuksen 4 lausekkeen (”Syrjimättömyyden periaate”) kanssa ja kun huomioon otetaan myös vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet ja [Euroopan unionin] oikeuden tehokkaan vaikutuksen periaate, onko kyseinen 5 lauseke esteenä kansalliselle lainsäädännölle (tässä tapauksessa lain nro 240/2010 24 §:n 3 momentin a kohdalle ja 22 §:n 9 momentille), jonka mukaan yliopistot voivat ilman määrällisiä rajoituksia tehdä määräaikaisia kolmivuotisia ja kahdella vuodella jatkettavissa olevia tutkijasopimuksia eikä näiden sopimusten tekeminen ja jatkaminen edellytä mitään sellaista objektiivista syytä, joka liittyisi tällaisia sopimuksia tekevän yliopiston tilapäisiin tai poikkeuksellisiin tarpeisiin, ja ainoana rajoituksena useiden määräaikaisten työsuhteiden solmimiselle saman henkilön kanssa on se, että niiden kesto saa olla enintään kaksitoista vuotta mutta keston ei tarvitse olla yhtäjaksoinen?

2)

Kun edellä mainittu puitesopimuksen 5 lauseke luetaan yhdessä direktiivin johdanto-osan kuudennen ja seitsemännen perustelukappaleen ja puitesopimuksen edellä mainitun 4 lausekkeen kanssa ja kun huomioon otetaan myös [Euroopan unionin] oikeuden tehokas vaikutus, onko kyseinen lauseke esteenä kansalliselle lainsäädännölle (tässä tapauksessa lain nro 240/2010 24 §:lle ja 29 §:n 1 momentille), jossa sallitaan, että yliopistot ottavat palvelukseensa yksinomaan määräaikaisia tutkijoita, asettamatta tätä koskevan päätöksen edellytykseksi, että kyse on tilapäisistä ja poikkeuksellisista tarpeista, sillä tällaisten yliopistojen tavanomaiset opetus- ja tutkimustarpeet eivät aseta tälle mitään rajoja vaan määräaikaisia työsopimuksia voidaan potentiaalisesti tehdä perättäin rajattomasti?

3)

Onko saman puitesopimuksen 4 lauseke esteenä asetuksen nro 75/2017 20 §:n 1 momentin (sellaisena kuin se on tulkittuna edellä mainitussa ministerin antamassa soveltamisohjeessa nro 3/2017) kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa kyllä mahdollistetaan julkisten tutkimuslaitosten määräaikaisten tutkijoiden vakinaistaminen – tosin vain jos heille on 31.12.2017 mennessä kertynyt vähintään kolme vuotta palvelusaikaa –, mutta jonka mukaan tämä mahdollisuus ei koske yliopistojen määräaikaisia tutkijoita, mikä johtuu yksinomaan siitä, että asetuksen nro 75/2017 22 §:n 16 momentin mukaan heidän työsuhteensa, joka kylläkin lain nojalla perustuu työsopimukseen, kuuluu ”julkisoikeudellisen säännöstön” alaisuuteen, vaikka lain nro 240/2010 22 §:n 9 momentin mukaan tutkimuslaitosten ja yliopistojen tutkijoita koskee sama sääntö enimmäiskestosta, joka kyseisen lain 24 §:ssä tarkoitettujen sopimusten tai kyseisessä 22 §:ssä tarkoitettujen tutkimusapurahojen muodossa toteutetuilla yliopistojen ja tutkimuslaitosten määräaikaisilla palvelussuhteilla saa olla?

4)

Ovatko vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet ja Euroopan unionin oikeuden tehokkaan vaikutuksen periaate edellä mainitun puitesopimuksen osalta sekä puitesopimuksen 4 lausekkeeseen sisältyvä syrjimättömyysperiaate esteenä kansalliselle lainsäädännölle (lain nro 240/2010 24 §:n 3 momentin a kohta ja asetuksen nro 81/2015 29 §:n 2 momentin d kohta ja 4 momentti), jossa – siitä huolimatta, että on olemassa kaikkiin julkisen ja yksityisen sektorin työntekijöihin sovellettava säännöstö, josta on viimeksi säädetty kyseisessä asetuksessa nro 81/2015 ja jossa vahvistetaan (vuodesta 2018 lukien) määräaikaisen työsuhteen enimmäiskestoksi 24 kuukautta (työsuhteen jatkamiset ja uusimiset mukaan lukien) ja asetetaan tämän tyyppisten työsuhteiden käytön edellytykseksi julkishallinnon työntekijöiden osalta, että on olemassa ”tilapäisiä ja poikkeuksellisia tarpeita” – sallitaan, että yliopistot ottavat palvelukseensa tutkijoita kolmivuotisella määräaikaisella työsopimuksella, jota voidaan jatkaa kahdella vuodella, jos arvio kolmivuotiskautena harjoitetusta tutkimus- ja opetustoiminnasta on positiivinen, mutta jossa ei aseteta ensimmäisen työsopimuksen tekemisen eikä työsopimuksen jatkamisen edellytykseksi sitä, että yliopistolla on tällaisia tilapäisiä tai poikkeuksellisia tarpeita, vaan sallitaan, että yliopisto tekee viisivuotiskauden päättyessä saman henkilön tai muiden henkilöiden kanssa vielä toisen saman tyyppisen määräaikaisen työsopimuksen täyttääkseen samat opetus- ja tutkimustarpeet, jotka liittyivät aikaisempaan työsopimukseen?

5)

Onko puitesopimuksen 5 lauseke, kun huomioon otetaan myös tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteet ja edellä mainittu 4 lauseke, esteenä sille, että kansallisessa lainsäädännössä (asetuksen nro 81/2015 29 §:n 2 momentin d kohta ja 4 momentti ja asetuksen nro 165/2001 36 §:n 2 ja 5 momentti) estetään se, että yliopistojen tutkijat, jotka on otettu palvelukseen (lain nro 240/2010 edellä mainitun 24 §:n 3 momentin a kohdassa tarkoitetulla) kolmivuotisella määräaikaisella työsopimuksella, jota voidaan jatkaa kahdella vuodella, voitaisiin tämän jälkeen ottaa toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, sillä Italian oikeusjärjestykseen ei sisälly muita toimenpiteitä, joilla voitaisiin estää yliopistoja käyttämästä väärin perättäisiä määräaikaisia työsuhteita ja määrätä seuraamus tästä väärinkäytöstä?

a)

Onko 28.6.1999 annetun neuvoston direktiivin 1999/70/EY (1) liitteenä olevan, 18.3.1999 tehdyn määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 4 lauseke ymmärrettävä siten, että se velvoittaa ottamaan huomioon määräaikaisen työntekijän viraston palveluksessa sellaisissa tehtävissä suorittaman palvelusajan, jotka vastaavat vakinaisen virkamiehen kyseisessä virka-asemassa tämän saman viraston palveluksessa suorittamia tehtäviä, ensin mainitun työntekijän virkaikää määritettäessä siinäkin tapauksessa, että tämän työntekijän vakinaistaminen on tapahtunut julkisen kilpailumenettelyn perusteella, ja huolimatta kilpailumenettelyn erityispiirteistä, joiden vuoksi kyse on täysin uudesta palvelussuhteesta [eli] sellaisen uuden palvelussuhteen syntymisestä edellisen katkettua kilpailumenettelyyn osallistuneen suostumuksella, jossa tehtävä täytetään viranomaisen päätöksellä ja johon liittyy erityisiä velvoitteita ja jolle on ominaista erityinen vakaus?

b)

Jos edellä a kohdassa muotoiltuun kysymykseen vastataan myöntävästi: onko aiemmin kertynyt palvelusaika tunnustettava kokonaisuudessaan vai onko olemassa asiallisia syitä, joiden vuoksi tunnustamiskriteerit ovat edellä mainittujen erityispiirteiden vuoksi erilaiset, kun kyse on tällaisesta täysimääräisestä tunnustamisesta?

c)

Jos edellä b kohdassa muotoiltuun kysymykseen vastataan kieltävästi: minkä kriteerien mukaisesti on laskettava huomioon otettava palvelusaika, jotta tätä ei katsottaisi syrjiväksi?

1)

Voiko mikä tahansa luonnolliseen henkilöön tai oikeushenkilöön kohdistuva tosiasiallinen tai mahdollinen taloudellinen vaikutus, joka ei ole täysin epätodennäköinen, riittää muuta kuin vähäistä tuote-eritelmän muutosta koskevassa menettelyssä perusteeksi katsoa, että kyse on maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden laatujärjestelmistä 21.11.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1151/2012 (1) 53 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa sekä 49 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja 4 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetusta oikeutetusta edusta, joka on edellytyksenä hakemusta koskevan vastaväitteen esittämiselle tai muutoksen hakemiselle hakemuksen johdosta tehtyyn myönteiseen päätökseen?

2)

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko muuta kuin vähäistä tuote-eritelmän muutosta koskevassa menettelyssä kyse asetuksen (EU) N:o 1151/2012 53 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa sekä 49 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä kohdassa ja 4 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetusta (vain) niiden talouden toimijoiden oikeutetusta edusta, jotka valmistavat vastaavia tuotteita tai elintarvikkeita kuin ne toimijat, joiden hyväksi suojattu maantieteellinen merkintä on rekisteröity?

3)

Jos toiseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

1)

Voidaanko direktiivin 2012/34 (1) 13 artiklan 2 ja 6 kohtaa (asetuksen 2017/2177 (2) 15 artiklan 5 ja 6 kohtaa) soveltaa siten, että sääntelyelin voi määrätä infrastruktuurin omistajalle, joka ei ole palvelupaikan ylläpitäjä, velvoitteen taata palvelujen käyttöoikeus?

2)

Onko direktiivin 2012/34 13 artiklan 6 artiklaa (asetuksen 2017/2177 15 artiklan 5 ja 6 kohtaa) tulkittava siten, että siinä sallitaan rakennuksen omistajan lopettavan vuokrasuhteen ja aloittavan palvelupaikan muuntamisprosessin?

3)

Onko direktiivin 2012/34 13 artiklan 6 artiklaa (asetuksen 2017/2177 15 artiklan 5 ja 6 kohtaa) tulkittava siten, että siinä velvoitetaan sääntelyelin tutkimaan yksinomaan se, onko palvelupaikan ylläpitäjä (tässä tapauksessa palvelupaikan omistaja) tosiasiallisesti päättänyt sen muuntamisesta?

1)

Onko turvapaikanhakijan, jota on kehotettu pyytämään kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelyä toisessa jäsenvaltiossa, käytettävissä oleva kansallisessa lainsäädännössä säädetty oikeussuojakeino, jolla ei ole lykkäävää vaikutusta ja jolla voi olla lykkäävä vaikutus vain siinä tapauksessa, että välittömästi uhkaavan siirron vuoksi kyseessä on vapaudenmenetys, Dublin III -asetuksen (1) 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino?

2)

Onko Dublin III -asetuksen 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino ymmärrettävä siten, että sillä estetään ainoastaan siirtopäätöstä koskevan muutoksenhaun käsittelyn ajaksi määrätyn siirtotoimenpiteen pakkotäytäntöönpano, vai kielletäänkö sillä kaikki maastapoistamista valmistelevat toimenpiteet, kuten siirtäminen sellaisten turvapaikanhakijoiden, joita on pyydetty käsittelemään turvapaikkahakemuksensa jossakin toisessa Euroopan maassa, paluumatkan järjestävään keskukseen?

1)

Onko turvapaikanhakijan, jota on kehotettu pyytämään kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelyä toisessa jäsenvaltiossa, käytettävissä oleva kansallisessa lainsäädännössä säädetty oikeussuojakeino, jolla ei ole lykkäävää vaikutusta ja jolla voi olla lykkäävä vaikutus vain siinä tapauksessa, että välittömästi uhkaavan siirron vuoksi kyseessä on vapaudenmenetys, Dublin III -asetuksen (1) 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino?

2)

Onko Dublin III -asetuksen 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino ymmärrettävä siten, että sillä estetään ainoastaan siirtopäätöstä koskevan muutoksenhaun käsittelyn ajaksi määrätyn siirtotoimenpiteen pakkotäytäntöönpano, vai kielletäänkö sillä kaikki maastapoistamista valmistelevat toimenpiteet, kuten siirtäminen sellaisten turvapaikanhakijoiden, joita on pyydetty käsittelemään turvapaikkahakemuksensa jossakin toisessa Euroopan maassa, paluumatkan järjestävään keskukseen?

1)

Onko turvapaikanhakijan, jota on kehotettu pyytämään kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelyä toisessa jäsenvaltiossa, käytettävissä oleva kansallisessa lainsäädännössä säädetty oikeussuojakeino, jolla ei ole lykkäävää vaikutusta ja jolla voi olla lykkäävä vaikutus vain siinä tapauksessa, että välittömästi uhkaavan siirron vuoksi kyseessä on vapaudenmenetys, Dublin III -asetuksen (1) 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino?

2)

Onko Dublin III -asetuksen 27 artiklassa tarkoitettu tehokas oikeussuojakeino ymmärrettävä siten, että sillä estetään ainoastaan siirtopäätöstä koskevan muutoksenhaun käsittelyn ajaksi määrätyn siirtotoimenpiteen pakkotäytäntöönpano, vai kielletäänkö sillä kaikki maastapoistamista valmistelevat toimenpiteet, kuten siirtäminen sellaisten turvapaikanhakijoiden, joita on pyydetty käsittelemään turvapaikkahakemuksensa jossakin toisessa Euroopan maassa, paluumatkan järjestävään keskukseen?

1)

Onko tariffi- ja tilastonimikkeistöstä ja yhteisestä tullitariffista annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2658/87 liitteen I muuttamisesta 6.10.2015 annetussa komission täytäntöönpanoasetuksessa (EU) 2015/1754 (1) säädetyn yhdistetyn nimikkeistön 3 yleisen tulkintasäännön a alakohtaa tulkittava siten, että luokiteltaessa pääasian kohteena olevien kaltaisia tuotteita, jotka koostuvat eri aineista, nimike, johon paljoudeltaan (tilavuudeltaan) pääasiallinen aine kuuluu, on aina ”tavaran kuvaukseltaan yksityiskohtaisin nimike”, vai onko tämä tulkinta mahdollinen vain silloin, jos itse nimikkeessä määrätään paljous (tilavuus) perusteeksi, jolla kuvataan tavara yksityiskohtaisimmin ja kuvaillaan sitä selkeämmin ja täydellisemmin?

2)

Ensimmäiseen kysymykseen annettavan vastauksen perusteella ja [harmonoidun järjestelmän] nimikkeitä 4410 ja 4419 koskevien selitysten yhteydessä: Onko täytäntöönpanoasetusta (EU) 2015/1754 tulkittava siten, että nimike 4419 ei käsitä mitään lastulevystä (kuidut) valmistettuja tuotteita, joissa sideaineen (lämpökovettuva hartsi) osuus ylittää 15 prosenttia levyn painosta?

3)

Onko täytäntöönpanoasetusta (EU) 2015/1754 tulkittava siten, että pääasian kohteena olevan kaltaiset tavarat eli mukit, jotka valmistetaan yhdistelmäaineesta, josta kasviperäisen lignoselluloosakuidun osuus on 72,33 prosenttia ja sideaineiden (melamiinihartsi) 25,2 prosenttia, on luokiteltava liitteen I alanimikkeeseen 3924 10 00?

—

ratkaisee heidän 31.7.2019 nostamansa kanteen palauttamatta valituksenalaista määräystä unionin yleiseen tuomioistuimeen

—

kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen yhdeksännen jaoston 11.12.2019 edellä mainitusta kanteesta antaman määräyksen, jonka asianumero on T-547/19, ja hyväksyy kanteen kokonaisuudessaan

—

kumoaa 20.6.2019 annetun asetuksen (EU) 2019/1157 (1)

—

velvoittaa muut osapuolet korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen valitusperuste , jossa vedotaan siihen, että kun valituksenalaisessa määräyksessä jätetään kantajien kanne tutkimatta ja todetaan erityisesti, että ”– – riidanalainen asetus ei vaikuta kantajiin, jotka ovat luonnollisia henkilöitä, näille tunnusomaisten erityispiirteiden tai sellaisen tosiasiallisen tilanteen takia, jonka perusteella he erottuvat kaikista muista, vaan heidän sellaisten vakaumustensa takia, joita tosiasiallisesti tai mahdollisesti tunnustaa rajoittamaton määrä henkilöitä. Niinpä riidanalainen asetus ei koske kantajia erikseen SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla”, siinä sovelletaan virheellisesti SEUT 263 artiklan neljättä kohtaa, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklaa, suhteellisuusperiaatetta, Euroopan unionin perusoikeuskirjan (2000/C 364/01) johdanto-osaa sekä 47 artiklaa ja 52 artiklan 1 kohtaa, Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 5 artiklan 1 kohtaa ja 4 artiklaa (yksinään ja yhdessä suhteellisuusperiaatteen soveltamisesta tehdyssä pöytäkirjassa (N:o 2) määrätyn kanssa) sekä asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Asia on näin, koska valituksessaan valittajat väittävät, että riidanalaisella asetuksella loukataan heidän ihmisoikeuksiaan ja niiden joukossa myös Euroopan unionin perusoikeuskirjassa määrättyjä perusoikeuksia (ihmisarvo, uskonnollinen vakaumus, uskonnonvapaudesta johtuva oikeus vastustaa kyseessä olevan henkilökortin hankkimista, yksityiselämä ja vapaus, henkilötiedot, oikeus siihen, että kaikki näiden tietojen käsittely edellyttää nimenomaista suostumusta siihen), joten asetus koskee heitä suoraan ja erikseen ja näillä on loukattujen oikeuksien eli perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien luonteenkin vuoksi oikeus nostaa SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitettu kumoamiskanne unionin yleisessä tuomioistuimessa, joka on unionin tuomioistuimista se, joka on suoraan velvollinen tutkimaan, onko kyseessä oleva asetus pätemätön tilanteessa, jossa perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia on loukattu.

2.

Toinen valitusperuste , jossa vedotaan siihen, että kun valituksenalaisen määräyksen antanut unionin yleinen tuomioistuin ei ole hyväksynyt kuudennen kantajan eli asianajaja Christos Papasotirioun oikeudenkäyntiedustusta unionin yleisessä tuomioistuimessa, koska ”– – kuudes kantaja ei ole käyttänyt ulkoisen asianajajan palveluja oikeudenkäyntiedustuksensa järjestämiseksi vaan on toiminut omissa nimissään allekirjoittamalla kannekirjelmän itse ja vetoamalla asianajajan asemaansa työjärjestyksen 51 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun sen todistuksen perusteella, joka osoittaa hänen kelpoisuutensa esiintyä tuomioistuimessa – –”, se on tulkinnut virheellisesti – contra legem – Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklan määräystä ja soveltanut virheellisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklaa ja suhteellisuusperiaatetta sekä tämän takaamisen kannalta merkityksellisiä unionin lainsäädännön säännöksiä.

1)

Estääkö Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artikla, kun sitä tulkitaan yhdessä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklan ja sitä koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, rikosvastuun toteamiseen tähtäävän menettelyn ja luonteeltaan repressiivisen hallintomenettelyn kumulaation, kun menettelyissä on aineellisesti kyse samasta teosta (puhelinmyynnistä) kahden eri tunnusmerkistön perusteella?

2)

Jos tähän vastataan myöntävästi eli siten, että samaan tekoon voidaan kohdistaa vain yksi lainvastaisuuden toteamiseen tähtäävä menettely, eikö Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artikla, jossa määrätään rikosten ja rangaistusten laillisuusperiaatteesta ja oikeasuhteisuuden periaatteesta, sellaisena kuin sitä on tulkittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa vahvistettujen oikeuksien ja vapauksien sekä näitä koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, edellytä, että tällaista lainvastaisuuden toteamiseen tähtäävää yhtä menettelyä koskevat edellytykset ja arviointiperusteet on ennalta määritelty ja että niissä otetaan huomioon laiminlyönnin vakavuus?

3)

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi eli että menettelyt voivat kumuloitua, eikö Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artikla, jossa määrätään rikosten ja rangaistusten laillisuusperiaatteesta ja oikeasuhteisuuden periaatteesta, sellaisena kuin sitä on tulkittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa vahvistettujen oikeuksien ja vapauksien sekä näitä koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa, edellytä, että rikosvastuun toteamiseen tähtäävän menettelyn ja luonteeltaan repressiivisen hallintomenettelyn kumulaatio, kun menettelyissä on aineellisesti kyse samasta teosta (puhelinmyynnistä), on sallittava vain vakavimpien lainvastaisuuksien osalta ja sitä että tässä tapauksessa vakavuuden arviointiperusteet on ennalta määritelty?

—

tässä samassa kansallisessa lainsäädännössä, joka on käsiteltävässä asiassa Belgian lainsäädäntö, ei velvoiteta työnantajia ottamaan käyttöön luotettavaa järjestelmää, jonka avulla kunkin työntekijän päivittäin suorittama työaika voidaan mitata,

—

työnantaja ei ole oma-aloitteisesti ottanut käyttöön tällaista järjestelmää, ja

—

työntekijä näin ollen saatetaan tilanteeseen, jossa hänen on käytännössä mahdotonta osoittaa työajan ylittyminen?

—

Valittaja vaatii unionin tuomioistuinta ottamaan valituksen tutkittavaksi ja kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 19.12.2019 asiassa Τ-14/18 antaman tuomion, jolla hylättiin Helleenien tasavallan 16.1.2018 nostama kanne, jolla vaadittiin kumoamaan komission 8.11.2017 antama täytäntöönpanopäätös (EU) 2017/2014, hyväksymään edellä mainitun kanteen ja kumoamaan komission päätöksen siltä osin kuin unionin rahoituksen ulkopuolelle jätettiin Helleenien tasavallan varainhoitovuotta 2014 koskevat pinta-alatukien alan menot, jotka vastaavat 5 prosentin osuutta laiduntuista aiheutuneiden menojen kokonaismäärästä ja joiden nettomäärä on 12 482 555,68 euroa. Lisäksi vaaditaan komission velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

valittaja vaatii, että unionin tuomioistuin ottaa sen valituksen tutkittavaksi ja kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 19.12.2019 asiassa T-295/18 antaman tuomion, jolla hylättiin Helleenien tasavallan 7.5.2018 nostama kanne 27.2.2018 annetusta täytäntöönpanopäätöksestä 2018/304/EU, hyväksyy edellä mainitun kanteen ja kumoaa komission päätöksen siltä osin kuin unionin rahoituksen ulkopuolelle jätettiin varainhoitovuosia 2011–2014 koskevien valvontatoimenpiteiden seurauksena Helleenien tasavallan (bruttomäärältään) yhteensä 17 869 131,75 euron menot (rahoitusvaikutus 14 857 076,98 euroa), jotka aiheutuivat ja ilmoitettiin maatalousrahaston osalta toimenpiteiden 125A, 321 ja 322 (bruttomäärä 15 631 043,52 euroa ja rahoitusvaikutus 12 618 988,75 euroa) sekä toimenpiteen 123A (määrä 2 238 088,23 euroa) yhteydessä, ja maataloustukirahaston osalta aiheutuneet 588 103,59 euron menot.

1)

Onko non bis in idem -periaatetta, sellaisena kuin siitä määrätään perusoikeuskirjan 50 artiklassa, tulkittava siten, että se ei estä jäsenvaltion toimivaltaista hallintoviranomaista määräämästä sakkoa unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa sama oikeushenkilö on jo lopullisella lainkäyttöratkaisulla vapautettu postialan sääntelyviranomaisen sille postialan lainsäädännön väitetyn rikkomisen vuoksi samojen tai samankaltaisten tekojen perusteella määräämästä hallinnollisesta sakkoseuraamuksesta, siltä osin kuin suojatun oikeudellisen intressin identtisyyttä koskeva vaatimus ei täyty siitä syystä, että käsiteltävässä asiassa on kyse kahdelle eri oikeudenalalle kuuluvan kahden eri lainsäädännön kahdesta erilaisesta rikkomisesta?

2)

Onko non bis in idem -periaatetta, sellaisena kuin siitä määrätään perusoikeuskirjan 50 artiklassa, tulkittava siten, että se ei estä jäsenvaltion toimivaltaista hallintoviranomaista määräämästä sakkoa unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa sama oikeushenkilö on jo lopullisella lainkäyttöratkaisulla vapautettu postialan sääntelyviranomaisen sille postialan lainsäädännön väitetyn rikkomisen vuoksi samojen tai samankaltaisten tekojen perusteella määräämästä hallinnollisesta sakkoseuraamuksesta, siitä syystä, että non bis in idem -periaatteen soveltamisen rajoittaminen voitaisiin oikeuttaa sillä, että kilpailulainsäädännöllä pyritään muuhun täydentävään yleisen edun mukaiseen päämäärään eli turvaamaan ja ylläpitämään sisämarkkinoilla järjestelmä, jossa kilpailu ei ole vääristynyt, eikä sillä ylitetä sitä, mikä on asianmukaista ja tarpeen tällä lainsäädännöllä perustellusti tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi; ja/tai muiden toimijoiden elinkeinonvapauden turvaamiseksi perusoikeuskirjan 16 artiklan mukaisesti?

—

toteamaan, että Euroopan unionin toimielimet vakavasti rikkoivat velvollisuuksiaan ja aiheuttivat kantajalle vahinkoa sillä perusteella, että

—

toteamaan, että vastaajan on maksettava kantajalle 4 800 000 euroa korvauksena edellä mainitusta aiheutuneesta vahingosta kolmen päivän kuluessa päivästä, jolloin tuomio on lopullinen

—

velvoitettava vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu siihen, että vahinko on aiheutettu kantajalle EU:n sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 340 artiklan toisen kohdan nojalla.

Kantajan kilpailijoille SEUT:n vastaisesti myönnetyn julkisen tuen johdosta kantajan yrityksen kilpailuedellytyksiä vahingoitettiin niin, että se ensinnäkin johti sen vuotuisen liikevaihdon laskemiseen ja sen vuotuisen liikevoiton laskemiseen usealla miljoonalla Tšekin korunalla (CZK). Koska julkisen tuen kesto ja siis siihen liittyvän yhtiön epätyydyttävän taloudellisen tilanteen kesto oli useita vuosia, toimivaltainen tuomioistuin Tšekin tasavallassa teki päätöksen maksukyvyttömyyden toteamisesta.

Siinä tapauksessa, että komission asetus (EY) N:o 800/2008 (yleinen ryhmäpoikkeusasetus) oli lainmukainen, tuki, joka myönnettiin valikoivasti ja syrjivällä perusteella OPEI-tukiohjelman yhteydessä aiheutti kantajalle erityistä ja poikkeuksellista vahinkoa, joka täysin ylitti sen taloudellisen riskin rajat, joka liittyi kantajan yhtiön taloudelliseen toimintaan.

2)

Toinen kanneperuste, joka perustuu siihen, että komissio antoi 6.8.2008 annetun asetuksen (EY) N:o 800/2008 (yleinen ryhmäpoikkeusasetus) muodossa, joka ei takaa SEUT 107 artiklan noudattamista

SEUT 109 artiklan mukaan neuvostolla on oikeus asetuksella täsmentää alat, joilla normaalia menettelyä, jonka mukaan komissio arvioi ehdotukset valtiontueksi ja tarkastaa, että ne ovat SEUT 107 artiklan mukaisia, ei noudateta. Neuvosto antoi asetuksen N:o 659/1999, jolla se antoi (SEUT 108 artiklan 4 kohdan mukaisesti) komissiolle valtuudet antaa asetus, jolla vahvistetaan valtiontukien myöntämisedellytykset normaalin hyväksymisjärjestelmän ulkopuolella ad hoc. Komissio antoi asetuksen N:o 70/2001, sitten asetuksen N:o 800/2008 ja asetuksen N:o 651/2014 (yleiset ryhmäpoikkeusasetukset).

Asetuksillaan neuvosto eikä komissio ei kuitenkaan voinut ylittää SEUT 107 artiklassa säädettyä, koska niiden rooli on vahvistaa valtiontukien edellytykset siten, että jäsenvaltiot, jotka panevat täytäntöön valtiontukia poikkeusaloilla, eivät voi panna täytäntöön valtiontukea, joka on vääristymättömän kilpailun periaatteen vastainen, vaikka se on vapautettu komission normaalista menettelystä. Tästä syystä komissio valvoo (kuten SEUT-sopimuksessa on määrätty ja taattu) edelleen tukijärjestelmiä, myös poikkeusten kattamilla aloilla, tästä syystä on olemassa (ainakin teoriassa) menettely sääntöjenvastaisten tukien takaisinperimiseksi ja tästä syystä unioni luokittelee edelleen itsensä markkinataloudeksi, eli taloudeksi, jossa tuotetaan tavaroita ja palveluja, joita asiakkaat hankkivat omasta tahdostaan haluten optimoida tulo/kustannussuhteen eikä tavaroita ja palveluja, jotka poliittinen valta ja hallinto ovat määrittäneet.

3)

Kolmas kanneperuste, joka perustuu siihen, että 3.12.2007 tekemällään päätöksellä komissio on hyväksynyt toimintaohjelman (OPEI) perussopimusten ja perusoikeuskirjan vastaisesti ja ettei se ole julkaissut mainittua päätöstä.

Komissio on ainoa unionin toimielin, jolla on toimivalta valvoa, että valtiontuet pannaan täytäntöön SEUT 107 artiklan mukaisesti.

Kun on kyse hyväksytystä toimintaohjelmasta, komissio ei ole pyrkinyt selvittämään, oliko ja millä tavalla olemassa markkinoiden toimintahäiriö, joka on edellytys valtiontuen täytäntöönpanolle. Se ei myöskään pyytänyt Tšekin tasavallalta kustannus-hyöty-analyysiä (cost-benefit analysis, CBA), objektiisia indikaattoreita, analyysia kilpailuvaikutuksista eikä muitakaan tietoja, jotka kantajan mukaan ovat edellytyksenä valtiontuen täytääntöönpanolle. Näin ollen komission päätös oli lainvastainen ja ristiriidassa sen tehtävän kanssa.

4)

Neljäs kanneperuste, joka perustuu siihen, että komissio on saanut kantajalta lukuisia pyyntöjä, mukaan lukien yksityiskohtaisen analyysin, josta ilmenee OPEIn nojalla täytäntöönpannun tuen lainvastaisuus, eikä se ole toiminut neuvoston asetuksen (EY) N:o 659/1999 mukaisesti eikä noudattanut hyvän hallinnon periaatetta, joka on taattu kantajalle perusoikeuskirjassa. Komissio on kieltäytynyt vastaamasta kantajan pyyntöihin ryhtymättä valvontatoimiin ja pyytämättä muita tositteita ja ilmoittanut, että ensi näkemältä se ei nähnyt virheitä OPEI-tukiohjelman toteuttamisessa.

5)

Viides kanneperuste, joka perustuu siihen, että Euroopan unionin tuomioistuin ei ole antanut oikeutta tiukan muodollisen soveltamisen vuoksi

Kantaja on saattanut unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi kolmen ryhmäpoikkeusasetuksen kumoamiskanteen sillä perusteella, että ne eivät ole perussopimusten ja perusoikeuskirjan mukaisia. Molemmissa oikeusasteissa unionin tuomioistuin jätti kantajan ryhmäpoikkeusasetusta koskevan kumoamiskanteen tutkimatta, koska tutkittavaksi ottamisen edellytykset selvästi puuttuivat. Tutkimatta jättämisen peruste oli SEUT 263 artiklassa asetetun kahden kuukauden objektiivisen määräajan päättyminen. Unionin tuomioistuin ei tutkinut aineellisia kysymyksiä ja sovelsi puhtaan muodollisesti kanteen nostamisen määräaikaa. Kantaja tuo esiin, että komission syyksi luettava valvontamekanismin toimimattomuus paljastui vasta komission kantajan kanteluun antaman vastauksen pohjalta. Kannekirjelmässään kantaja ilmoitti, että vanhentumisaika alkoi kulua juuri komission vastauksesta, jossa kieltäydyttiin käsittelemästä kantajan pyyntöjä/kantelua yksityiskohtaisemmin.

—

kumoaa kuparizeoliitin hyväksymättä jättämisestä valmisteryhmiin 2 ja 7 kuuluvissa biosidivalmisteissa käytettävänä vanhana tehoaineena 27.11.2019 annetun komission täytäntöönpanopäätöksen (EU) 2019/1973 (1) ja

—

velvoittaa vastaajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

2)

3)

4)

—

kumoamaan Euroopan komission työllisyys-, sosiaali- ja osallisuusasioiden pääosaston pääjohtajan päätöksen, joka sisältyy toimivaltaisen henkilöstöasioiden liiketoimintakumppanin 2.7.2019 lähettämään sähköpostiviestiin ja jolla hylättiin Euroopan ammatillisen koulutuksen kehittämiskeskuksen (Cedefop) hakemus kantajan lähetettynä työntekijänä toimimista koskevan sopimuksen kolmannesta uudistamisesta

—

kumoamaan nimittävän viranomaisen 23.1.2020 tekemän päätöksen, jolla hylättiin kantajan henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan nojalla esittämä valitus

—

velvoittamaan vastaajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste perustuu oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn, jossa nimittävä viranomainen ei arvioinut asianmukaisesti 2.7.2019 tehtyä riidanalaista päätöstä, sääntöjenvastaisuuteen.

2)

Toinen kanneperuste perustuu henkilöstösääntöjen 38 artiklan virheelliseen soveltamiseen aineellisesti ja menettelyllisesti.

3)

Kolmas kanneperuste perustuu yleisen huolenpitovelvollisuuden, joka kuuluu hyvän hallinnon periaatteeseen, loukkaamiseen sillä perusteella, että tapauksen tosiseikastoa ei tarkasteltu täysimääräisesti ja että perustelut olivat puutteelliset.

4)

Neljäs kanneperuste perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 33 artiklassa tarkoitetun perheen suojan loukkaamiseen.

—

SEUT 263 artiklan nojalla ensisijaisesti

—

SEUT 272 artiklan nojalla toissijaisesti

1)

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu SEUT 263 artiklaan ja jonka mukaan vastaaja on tehnyt oikeudellisen virheen ja soveltanut virheellisesti pk-yrityksille suunnattujen avustusten myöntämisperusteita, jotka vahvistetaan asetuksessa N:o 1290/2013 (1).

2)

Toinen kanneperuste, joka perustuu SEUT 263 artiklaan ja jonka mukaan vastaaja on tehnyt oikeudellisen virheen, koska riidanalaisella päätöksellä loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

3)

Kolmas kanneperuste, joka perustuu SEUT 263 artiklaan ja jonka mukaan riidanalaisella päätöksellä loukataan oikeusvarmuuden periaatetta ja luottamuksensuojan periaatetta.

4)

Ainoa kanneperuste, joka perustuu SEUT 272 artiklaan ja jonka mukaan riidanalainen päätös johtaa myös sopimusvelvoitteiden virheelliseen tulkintaan ja rikkomiseen suhteessa kantajaan erityisesti sovellettavan lain tulkinnassa havaitun virheen ja syrjivän käytännön vuoksi.

—

kumoamaan asetuksen (EY) N:o 1049/2001 (1) täytäntöönpanosääntöjen 4 artiklan mukaisesti 18.12.2019 annetun Euroopan komission päätöksen, jolla hylättiin kantajan 13.11.2019 päivätty uudistettu pyyntö saada tutustua tiettyihin asiakirjoihin kyseisen asetuksen nojalla

—

velvoittamaan Euroopan komissio antamaan kantajalle oikeus saada tutustua ei-luottamuksellisiin versioihin asiakirjasta, jossa luetellaan veropäätösten adressaatit ja jonka Luxemburg toimitti 22.12.2014 vastauksena komission 19.6.2013 päivättyyn kirjeeseen, joka mainitaan muodollisen tutkintamenettelyn aloittamisesta valtiontukien alalla tapauksessa valtiontuki SA.50400 (2019/NN-2) – Luxemburg – mahdollinen valtiontuki, 7.3.2019 annetun komission päätöksen 4 kohdassa, sekä Luxemburgin verohallinnon antamiin veropäätöksiin, joihin Euroopan komissio viittaa mainitun 7.3.2019 annetun komission päätöksen 4 ja 7 kohdassa

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että oikeuskäytännössä vahvistettua luottamuksellisuutta koskevaa yleistä olettamaa sovelletaan kantajan pyyntöön saada tutustua pyydettyihin asiakirjoihin.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan siinä tapauksessa, että luottamuksellisuutta koskeva olettama olisi sovellettavissa käsiteltävässä asiassa (mitä se ei ole), se, ettei asetuksen 1049/2001 4 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä ja kolmannessa luetelmakohdassa suojatuille eduille aiheudu minkäänlaista haittaa, estäisi kyseisen olettaman soveltamisen (toisen perusteen ensimmäinen osa). Kantaja väittää lisäksi, että kyseisen olettaman soveltaminen kumottaisiin joka tapauksessa, koska on olemassa yleisen edun mukaisia pakottavia syitä, joiden perusteella pyydettyjen asiakirjojen ilmaiseminen on perusteltua (toisen perusteen toinen osa).

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio loukkasi SEUT 296 artiklassa määrättyä perusteluvelvollisuutta ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklassa määrättyä kantajan oikeutta hyvään hallintoon.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen lukuun ottamatta toteamusta siitä, että riidanalainen tavaramerkki on pysytettävä luokkaan 6 kuuluvien tavaroiden ”epäjalot metallit ja niiden seokset” osalta

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa on yhdessä 60 artiklan 1 kohdan c alakohdan kanssa rikottu.

—

Riidanalaisen päätöksen perustelut ovat ilmeisen puutteelliset.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Komission täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2018/626 24 artiklaan perustuvien menettelyä koskevien sääntöjen rikkominen

—

Komission delegoidun asetuksen (EU) 2018/62 7 artiklan 1 kohtaan perustuvien menettelyä koskevien sääntöjen rikkominen

—

Oikeutta tulla kuulluksi koskevan periaatteen loukkaaminen

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 1 kohdan b alakohdan rikkominen.

—

kumoaa seuraavat osat riitautetusta säädöksestä: i) liitteessä VI olevan 1 artiklan b alakohta ja 2 artiklan b alakohta siltä osin, kuin niissä todetaan, että ”näitä arvoja pidetään liitteen IX mukaista tarkastusmenettelyä varten ilmoitettuina arvoina”; ii) liitteessä IX olevan 2 kohdan a alakohta siltä osin, kuin siinä todetaan, että ”ilmoitetut arvot” vastaavat ”teknisessä dokumentaatiossa – – annettuja arvoja”; iii) liitteessä IX olevan 2 kohdan b alakohta

—

kumoaa tarkastuksissa sallittuja poikkeamia koskevan taulukon 9 siltä osin kuin siinä on liitteeseen VI sisällytettyjä parametrejä, joita ei ole mainittu liitteessä V: ”EW, full, EW,½, EW,¼, EWD, full, EWD,½’ and ‘WW, full, WW,½ WW, ¼, WWD, full, WWD,½”, ja

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä rikotaan puiteasetuksen (2) 3, 12 ja 16 artiklaa ja komissio on ylittänyt toimivaltansa ottamalla käyttöön epäjohdonmukaisia vaatimuksia niiden teknisten asiakirjojen osalta, jotka tavarantoimittajien on syötettävä tuotetietokantaan, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jonka suorittamiseen valvontaviranomaisilla on valtuutus.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä loukataan oikeusvarmuuden ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteita, koska sillä ei ole kyetty ottamaan käyttöön selviä ja johdonmukaisia säännöksiä, ja koska näin tavarantoimittajat on asetettu tilanteeseen, jossa niiden on mahdotonta tietää velvoitteistaan niiden tietojen osalta, jotka niiden on ilmoitettava teknisissä asiakirjoissa, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jossa tietojen paikkansapitävyys arvioidaan.

—

kumoaa seuraavat osat riitautetusta säädöksestä: i) liitteessä I olevan 1 artiklan 42 kohta siltä osin, kuin siinä säädetään ”ilmoitetun arvon” määritelmästä; ii) liitteessä IX olevan 2 kohdan 2 alakohdan a alakohta siltä osin, kuin siinä todetaan, että ”ilmoitetut arvot” vastaavat ”teknisessä dokumentaatiossa – – annettuja arvoja”; iii) liitteessä IX olevan 2 kohdan 2 alakohdan b alakohta

—

kumoaa tarkastuksissa sallittuja poikkeamia koskevan taulukon 9 siltä osin kuin siinä on liitteeseen VI sisällytettyjä parametrejä, joita ei ole mainittu liitteessä V: ”verkkojännitteinen kokonaistehokkuus ηTM (lm/W), valovirran alenemakerroin (FL- ja HID-valonlähteillä), eloonjäämiskerroin (FL- ja HID-valonlähteillä) ja spektrinen puhtaus”:

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä rikotaan puiteasetuksen (2) 3, 12 ja 16 artiklaa ja komissio on ylittänyt toimivaltansa ottamalla käyttöön epäjohdonmukaisia vaatimuksia niiden teknisten asiakirjojen osalta, jotka tavarantoimittajien on syötettävä tuotetietokantaan, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jonka suorittamiseen valvontaviranomaisilla on valtuutus.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä loukataan oikeusvarmuuden ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteita, koska sillä ei ole kyetty ottamaan käyttöön selviä ja johdonmukaisia säännöksiä, ja koska näin tavarantoimittajat on asetettu tilanteeseen, jossa niiden on mahdotonta tietää velvoitteistaan niiden tietojen osalta, jotka niiden on ilmoitettava teknisissä asiakirjoissa, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jossa tietojen paikkansapitävyys arvioidaan.

—

kumoaa seuraavat osat riitautetusta säädöksestä: i) liitteessä IX olevan 3 kohdan 2 alakohdan a alakohta siltä osin, kuin siinä todetaan, että ”ilmoitetut arvot” vastaavat ”teknisessä dokumentaatiossa – – annettuja arvoja”; iii) liitteessä IX olevan 3 kohdan 2 alakohdan b alakohta

—

kumoaa mitattujen parametrien tarkastuksissa sallittuja poikkeamia koskevan taulukon 8 siltä osin kuin siinä on liitteeseen VI sisällytettyjä parametrejä, joita ei ole mainittu liitteessä V: ”E16, E32” and ”Eaux”

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä rikotaan puiteasetuksen (2) 3, 12 ja 16 artiklaa ja komissio on ylittänyt toimivaltansa ottamalla käyttöön epäjohdonmukaisia vaatimuksia niiden teknisten asiakirjojen osalta, jotka tavarantoimittajien on syötettävä tuotetietokantaan, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jonka suorittamiseen valvontaviranomaisilla on valtuutus.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä loukataan oikeusvarmuuden ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteita, koska sillä ei ole kyetty ottamaan käyttöön selviä ja johdonmukaisia säännöksiä, ja koska näin tavarantoimittajat on asetettu tilanteeseen, jossa niiden on mahdotonta tietää velvoitteistaan niiden tietojen osalta, jotka niiden on ilmoitettava teknisissä asiakirjoissa, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jossa tietojen paikkansapitävyys arvioidaan.

—

kumoaa seuraavat osat riitautetusta säädöksestä: i) liitteessä VI olevan 1 artiklan b alakohta siltä osin, kuin siinä todetaan, että ”näitä arvoja pidetään liitteen IX mukaisessa tarkastusmenettelyssä ilmoitettuina arvoina”; ii) liitteessä IX olevan 3 kohdan 2 alakohdan a alakohta siltä osin, kuin siinä todetaan, että ”ilmoitetut arvot” vastaavat ”teknisissä asiakirjoissa – – annettuja arvoja”; iii) liitteessä IX olevan 3 kohdan 2 alakohdan b alakohta

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä rikotaan puiteasetuksen (2) 3, 12 ja 16 artiklaa ja komissio on ylittänyt toimivaltansa ottamalla käyttöön epäjohdonmukaisia vaatimuksia niiden teknisten asiakirjojen osalta, jotka tavarantoimittajien on syötettävä tuotetietokantaan, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jonka valvontaviranomaiset voivat suorittaa.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan riitautetulla säädöksellä loukataan oikeusvarmuuden ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteita, koska sillä ei ole kyetty ottamaan käyttöön selviä ja johdonmukaisia säännöksiä, ja koska näin tavarantoimittajat on asetettu tilanteeseen, jossa niiden on mahdotonta tietää velvoitteistaan niiden tietojen osalta, jotka niiden on ilmoitettava teknisissä asiakirjoissa, ja sen tarkastusmenettelyn osalta, jossa tietojen paikkansapitävyys arvioidaan.

—

kumoamaan lopullisen polkumyyntitullin käyttöön ottamisesta Kiinan kansantasavallasta peräisin olevien keraamisten pöytä- ja keittiöesineiden tuonnissa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/1036 11 artiklan 2 kohdan mukaisen toimenpiteiden voimassaolon päättymistä koskevan tarkastelun jälkeen annetun täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2019/1198 muuttamisesta 28.11.2019 annetun komission täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2019/2131

—

velvoittamaan Euroopan komission korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jossa väitetään, että komissio on rikkonut polkumyynnillä muista kuin Euroopan unionin jäsenvaltioista tapahtuvalta tuonnilta suojautumisesta 8.6.2016 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/1036 (perusasetus) 13 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä 5 artiklan 10 kohdan ja 5 artiklan 11 kohdan kanssa, verrattuna Maailman kauppajärjestön (WTO) polkumyynnin vastaisen sopimuksen 6.1, 6.2 ja 12.1 artiklaan, sekä loukannut syrjintäkiellon periaatetta ja luottamuksensuojan periaatetta, koska se ei sisällyttänyt kantajaa toimenpiteiden kiertämistä koskevan tutkimuksen aloittamista koskevassa asetuksessa olevaan tyhjentävään luetteloon tutkimuksen kohteena olevista viejistä mutta laajensi myöhemmin tutkimuksen koskemaan myös kantajaa.

2)

Toinen kanneperuste, jossa väitetään, että komissiolla ei ole ollut laillista perustetta sisällyttää kantajaa riidanalaiseen asetukseen, koska perusasetuksen 13 artiklan 3 kohdassa ei säädetä kiertämisen vastaisten toimenpiteiden toteuttamisesta pelkän riskin perusteella ja siinä edellytetään myös kaikkien toimenpiteen kohteena olevien tuontien kirjaamista sitä ennen. Sen lisäksi komission esittämä päätelmä on loogisesti virheellinen ja perustelematon ja siinä jätetään huomiotta keskeistä näyttöä, joten päätelmä merkitsee ilmeistä arviointivirhettä.

3)

Kolmas kanneperuste, jossa väitetään, että komissio on loukannut kantajan puolustautumisoikeuksia ja syrjintäkiellon periaatetta, koska se on perustanut lopullisen päätöksensä kahteen tosiseikastoa koskevaan uuteen seikkaan, joista kantajalla ei ole ollut tilaisuutta lausua mielipidettään tarkastelututkimuksen aikana.